Perjantai: Päivä jolloin taivas aukesi. Oltiin harkassa ja sitten alkoi kunnon ukkonen. Voitte ehkä kuvitella millaista on olla noin 15 pienen tytön kanssa, kun ulkona jyrisee ja kovaa. Kiljunta oli korvia huumaava. Riemu repesi lopulta, kun vettä alkoi tulla taivaalta aivan kaatamalla! Edellisestä kunnon sateesta olikin ne 5 kk. Paljon vielä tarvitaan tuon sateen lisäksi. Ilta meni sitten kamoja pakkaillessa otsalampun valossa.

Lauantai: Herätyskello alkoi laulamaan siinä puoli 5 kieppeillä. Aamupala naamaan ja rinkka selkään. Hiljaiseen ja sateen raikastamaan Patanin aamuun lähdettiin kulkemaan ja etsimään mahdollista bussia. Helpotukseksi bussi lopulta tuli ja päästiin Jawlakheliin (keskustaan), jossa reipas bussin vaihto ja kohti Kathmandua.  Ratna Parkin pysäkiltä lähdettiin reippaasti kävelemään kohti bussia. Alkoi olo olla kuin Amacing Racessa, kilpailu aikaa vastaan oli kova. Bussi lähtee kello 6.30 ja aikarauta alkoi olla pykälässä ja monta askelta oli bussille. Lopulta päästiin bussille, joka ei vielä ollut lähtenyt. Rinkka lennähti kevyesti bussin katolle ja sitten vaan kyytiin. Paikat oli tarkkaan määrätyt ja nimi, ikä ja kansallisuus merkattiin listaan lisäksi bussissa oli vessa ja tupakkakoppi!. Matka kohti Pokharaa saattoi alkaa. Bussi siis lähti lopulta yli puolituntia myöhässä ”oikeasta” lähtöajasta. Täällä ei olla niin tarkkoja noitten aikojen suhteen. Matkaa Pokharaan on noin 200km ja matka kesti reilut 6 tuntia muutamien pysähdysten kanssa. Tie oli mutkainen, vauhtia ja vaaratilanteita unohtamatta. Maisemat oli hienot vuoristoteitä mutkitellessa. Perille päästyämme ympärillä oli vain onnellisia kasvoja. Matkaseurueemme majoittui Gauri Sankhar nimiseen Guest houseen, joka oli pieni paratiisi mahtavalla henkilökunnalla varustettuna. Onnellisina hengiteltiin raikasta ilmaa ja katseltiin Phewa Tal- järveä ja lumihuippuisia vuoria.

Sunnuntai: Päivä meni kaupunkiin tutustuessa. Sellainen pieni turistiparatiisihan se oli, mutta vaan niin ihana. Vuoret ympäröi kaupunkia ja järvi kimaltelee vieressä. Siellä täällä saattoi kuulla muutamia autojen torvia, mutta ne eivät satuttaneet tärykalvoja. Paljon kaikkea ihanaa ostettavaa ja hypisteltävää oli putiikit pullollaan. Lopullinen laskeutuminen lomaan tuli, kun käytiin vielä illalla kävelemässä puistossa ja katselemassa miten aurinko tanssii järvellä ja vuorten lumiset huiput heijastelee laskevan auringon kajoa.  Illan pimetessä lähdettiin tyttöjen kanssa nauttimaan maan kultturitarjonnasta. Ravintola lupasi perinteisiä nepalilaisia lauluja ym kansanperinne tansseja. Esiintyjät eivät olisi voineet olla yhtään enempää tympääntyneitä hommaansa. Hieno oli esitys ihan vaikka välillä tuli laulut ja musiikit nauhalta.

Maanantai: Löysäily sai riittää ja aamun tullessa lähdettiin kohti World Peace Pagodalle. Kanoottiveneen kapean työnsimme vesille ja alkoi matka kohti vuorta. Pienet pyörteet ja tuulahdukset hieman pyöräytti kanoottivenettämme  ympäri (siis ei niin, että oltaisiin veden alla käyty). Rantauduimme pienen ravintolaan eteen jossa miehet rakenteli uusia veneitä. Seurueemme lähti kiipeämään kohti huippua. Matka ei ollut pitkä, mutta sitäkin rankempi. Polku oli tehty kivistä ja suurin osa oli porrasmaisesti laitettu, mikä teki askelluksesta entistä rankempaa. Jalat maitohapoilla ja oksennuksen ja veren –maku suussa lopulta pääsin huipulle. Tyttöset tuli vielä meille laulamaan kauniin laulun, josta olin otettu kunnes tuli perinteinen: give me money. Valaistuminen oli lähellä, pagodan huipulla. Aivan tarkkaan en tiedä mikä se oli, eräänlainen maailmanrauhan symboli. Oikeaoppisesti perehtynyt matkalainen.  Matka alas meni helposti välillä meinasi olla vyörymisvaara lähellä. Kanootilla takaisin ja syömään. Suomalainen turistilauma ympäröi minut matkalla automaatille, olin hiljaa ja lähdin toiseen suuntaan kansatovereistani.

Tiistai: Varjoliitämään!!!! Aamulla oli vakavia kasvoja ja syvissä mietteissä juotiin aamuteet, katsottiin parhaaksi olla syömättä. Auto haki meidät ja vei vuoren rinteelle. Siellä kamat niskaan ja lennättäjän muutaman ohjesanasen jälkeen juoksua kohti reunaa ja sieltä ilmaan!!! Puoli tuntia liideltiin taivaalla. Kyse ei siis ollut riippuliidosta vaan laskuvarjolla liideltiin. Maisemat oli upeat ja mahassa pyörahti välistä, kun tuli pudotuksia ilmavirtojen mukaan.  Lennättäjäni ohjeisti tasaiseen tahtiin: body left, body left / body right, body right / body middle, body middle. Laskeduttaessa en tiedä mitä tapahtui, mutta sen pyörityksen jälkeen tiedän miltä G-voimat tuntuu ja millaista on olla avaruuslentäjä. Maahan päästyä jalat tuntui puolet painavammalta kuin normaalisti. Hieman mahassa pyöri, mutta lopulta rauhoittui. Saatiin todistukset muistoksi seikkailusta. Kannatti!!!

Keskiviikko: Lävistäjälle. Mentiin siis katsomaan vaan koruja ja hankiseksi tueksi, kun muutamat otti perinteiset korvareiät. Syömässä alkoi poltella enemmän ajatus oikean korvan suulla olevan rustron lävistämisestä ja niin sitä piti ja mennä reittämään korva. kipu oli kova ja vielä enemmän sattui tunne siitä, kun neulaa tungetaan läpi ruston. Nyt on hieno korva! Lävistäjä oli todella ammattitaitoinen ja hygieninen. illalla nousi kunnon myrsky ja salamat lävähteli ja vettä tuli.

Torstai: Polkupyörät alle ja polkemaan. lähdettiin etsimään luolaa, mutta matkalla päädyttiin tiibetiläiseen luostariin, jossa pikkumunkit opetteli mantrojaan pihalla. Luola sinänsä oli aika ”huikea” kokemus. Alkuosa oli kuvauskiellossa ja yhdessä onkalossa oli muovinen lehmä jolta olisi saanut maitoa 10rupialla. Aina ei kestä kulttuurin kunnioitus. Siinä hetkessä purin kovasti huulta ettei hymy nouse naamalle. Retken jälkeen mentiin syömään ja koin hienoimman ravintolahetkeni täällä olo aikana. Voisiko olla sopivampaa musiikkia, kun edessäsi aukeaa järvimaisema, jota ympäröi vuoret ja lämmin tuuli puhaltaa ja korviin kantautuu George Michaelin Last Christmas!!! Täydellinen hetki johon palaan vähän väliä. Soitossa oli sinä päivänä imelimmät rakkauslaulut 80- ja 90- luvuilta.

Perjantai: Pyöräilyn makuun päästyä sitä ei voi lopettaa. Lähdettiin polkemaan pitkin rantaa ja päädyttiin lopulta johonkin lasten kylään. Saksalaisten tukemassa lastenkodissa asuu noin 70 lasta ja 20 työntekijää. Aikamoinen massalaitos, mutta ihan mukavalta paikalta vaikutti. Illalla käytiin vähän ostoksilla ja mukaan lähti muutamat housut joissa on tilaa liikkua, sellaiset haaremihousu mallinen ratkaisu.

Lauantai: kello oli soimassa 5 kieppeillä, koska lähdimme katsomaan vuorille auringonnousua ja lumihuippuja joita ei koskaan nähty, kun oli pilvistä. Parhaat aamuteet juotiin erään perheen kuistilla ennen kuin lähdimme matkaamaan. Oppaana meillä toimi Namaste-koira (nimettiin siksi, kun ei oikeasta nimestä ollut tietoa). En tiedä kenen koira se oli, mutta mahtava tapaus ja kulki meidän rinnalla yli puolet matkasta.  Oli meillä myös ihan oikeakin opas mukana. Käveltiin läpi kylien ja vuorten rinteiden. Lapset huuteli: Hello! Give me sweet! Oli kuin oli ollut eri maailmassa. Siellä ihmiset elää raakaa maalaiselämää jossa elämä on kovaa ja ruumiillista, mutta hymy aina irtosi, kun katseet kohtasi. Lapset oli välillä kuin pieniä peikkoja. Vuohet juoksenteli pitkin kiviaitoja. Maailmaamme mahtuu niin monta eri maailmaa. Saavuttiin lopulta noin neljän tunnin kävelyn jälkeen Sarangotiin, jossa pidettiin ruokatauko. Ensimmäistä ja todennäköistä viimeistä kertaa elämässäni saan ravintolassa spagetin tomaattikastikkeella ranskalaisten kanssa. kastikkeesta sain varmaan kuukauden suola-annoksen yhdellä kertaa.  Matkamme jatkui sieltä autolla kohti Bengas Tahlia, joka on pieni järvenrantakaupunki Pokharan vieressä. Siellä käytiin järvellä lillumassa veneellä. auton penkeissä ei ollu säästelty jousituksessa niin iloisesti pomppien meni paluumatka. ilta päättyi ravintolaan, jossa tilauksiamme valmisteltiin huolella, koska tunnin päästä tilauksesta alkoi tulla ensimmäisten ateriat. Täällä ei pidetä turhaa kiirettä.

Sunnuntai: Haikeana heräilin aamuun, koska oli aika jättää tuo maanpäällinen paratiisi ja suunnata nokka kohti Kathmandua. Bussimatka kesti yhtä kauan kuin mennessäkin ja yhtä jännittäviä hetkiä koettiin rokkojen ohitellessa kapeilla vuoristoteillä. Kathmanduun saapumisen tunsi nenässään, sitä hajua ei voi olla tunnistamatta. Bussista, kun pääsi ulos niin oli taas ottajia monelle kädelle. Taksikuskit aloittivat tiukan kilpailun siitä kuka saa meidät kyytiinsä. Myös olisi ollut tarjolla jos minkälaista asuinpaikkaa. Ihmetys oli kuskille suuri, kun todettiin, että ei mennä Thameliin (turistin ydin) vaan suunta kohti Patania ja Bhaisebatya. Kaiken sen pölyn keskellä tietyllä tavalla lämmitti tulla vanhoille nurkille.